En kestä enää itseni sisällä. En osaa kuvailla tätä tunnetta. Kaipaan jotain tapahtuvaksi, mutten usko että mitään tapahtuisi, ei ennen kuin oon poissa täältä. Toisaalta en haluaisi edes lähteä.
Aamulla olin tarmokas, ulkoilin ja leivoin ja soitin Jyväskylän yliopiston opiskelija-apuun. Sieltä minut yhdistettiin seuraavaan numeroon. Välille jäi hiljainen odotusaika joka oli erittäin häiritsevä. Ei musiikkia, vaan vain omat ajatukseni. Selitin tästä vähän aikaa sitten eräälle ystävälleni : en halua vain omia ajatuksiani, kävellessä kaipaan musiikkia kuunneltavaksi, tai kotona katson elokuvia ja tv-sarjoja elääkseni muiden maailmassa tai syvennyn muiden ongelmiin ja iloihin kirjoja lukemalla.
Päivällä nauroin ja katsoin hyviä elokuvia ystävien kanssa.
Illalla opetin siskolleni matikkaa.
Luin kirjan.
Itkin.
Sain matikan alustavat tulokset ja henki pamahti pihalle enkä oikeasti hengittänyt vähään aikaan. Viime kerrasta on jo aikaa... Alkuilon jälkeen ärsyynnyin itseeni ja mietin että olisin pystynyt parempaan. Varsinkin jos olisin tarkistanut laskimeni asetukset, aivan kuten rehtori käski juuri ennen kun kello löi yhdeksän 23.3.2011.
Kai se on niin että keksin aina vain tapoja miten olisin voinut tehdä asiat paremmin. Enkä oikeasti ole tyytyväinen vaikka tulokset olisivat sen arvoiset. Harmittaa.
Angst angst , koittakaa kestää!
Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu.
VastaaPoistaNäitä samoja hetkiä jakaa vamrasti melko moni itsensä kanssa näinä viikkoina. Identiteetin ja tavoitteiden/halujen kriisit sekä yksinäiset koti-illat. Samaistun, vaikka itselläni turvallista lukio-opiskelua onkin vielä puolitoista vuotta jäljellä.
Turvallinen lukio... Tulee ikävä, pakko myöntää :D Toukokuu vois tosiaan jo tulla ja tuoda jotain mukavaa tullessaan!
VastaaPoista